Kahden kirjoituksen jälkeen olen todennut että tämä vuodatus ei ole oikein minun mieleeni, taidan siirtyä bloggeriin koska siellä on minulla toinenkin blogi, helpompaa pitää nuo samassa.

Pieni siirtymäaika menee, mutta kopioin tekstin sinne jossain vaiheessa ja jatkan mietiskelyjäni. Nimi säilyy samana jos asetukset sen sallivat.

Voimia kaikille.

Lyyli

Tänään suunnataan siipan kanssa kohti pohjoista ja Norjan puolellakin on tarkoitus piipahtaa. Odotan kovasti oleskelua ja ulkoilua, jospa saisin hengittää täysin vapaasti ilman mitään velvollisuuksia. Kun vaan saisin tänään kaiken välttämättömän tehtyä niin sitten saisi huokaista kun kotiovi sulkeutuu. Lähteminen on aina niin työlästä ja väsyttävää, mutta toivottavasti uurastus palkitaan.

Nyt on painoni pudonnut 3,5 kg josta olen varovaisen onnellinen. Olen ollut 10 päivää ilman alkoholia ja syönyt kevyemmin. Hyvin on mennyt, mutta riski repsahtamiseen on niin suuri, että en vielä uskalla toivoa suuria. Viimeksi olen ollut juomatta kolme viikkoa tammikuussa vuoden vaihteen jälkeen. Päätin silloin lopettaa kokonaan, ehkä. Päätökseni ei ollut varma, olen ollut koko ajan siinä uskossa että opin vielä kohtuukäyttäjäksi. En ole vielä onnistunut.

Nytkään en ole tehnyt päätöstä. Haluaisin voida silloin tällöin ottaa oluen tai kaksi, mutta onko se mahdollista?

Haluaisin kuulla muiden mielipiteitä asiasta josta luin Kodin Kuvalehdestä. Siellä oli mielipide, jonka mukaan terapia jossa revitään kaikki auki lapsuudesta lähtien, saattaa aiheuttaa katkeruutta ja vihaa esimerkiksi omia vanhempia kohtaan. Onko kaikki välttämätöntä puida juurta jaksain läpi ja etsiä syy jokaiseen tunteeseen ja käytökseen joita sinusta löytyy? Vai olisiko parempi keskittyä tulevaisuuteen ja siihen, miten voisi jatkaa elämää mahdollisimman normaalisti? Minä olen ollut aina hyvä unohtamaan ikävät asiat, joskus se suojelee, mutta onko se hyvä asia?

Vanhemmat eivät ole täydellisiä ja ovat olleet itsekin nuoria ja tietämättömiä, eläneet kenties aikana jolloin ei terapiasta tiedettykään ja asioista ei puhuttu. Onko se vanhempien syy miten heidät on kasvatettu? Onko heillä ollut oppaita miten lapsista kasvatetaan järkeviä aikuisia? Onko heidän ollut elannon hankkimisen vuoksi tingittävä jaksamisesta lasten suhteen? Entä jos äiti onkin ollut syvästi masentunut mutta mitä sille 70-luvulla tehtiin? Eikä siihen aikaan lapsettomuuttakaan valittu, vaikka olisi tuntunutkin siltä ettei ole äitiainesta.

Oikeita vastauksia tuskin löytyy, mutta sen olen huomannut, että olen päässyt paremmin eteenpäin elämässäni kun olen puhunut asioistani ammattilaiselle ja myöhemmin avoimemmin muillekin, kun taas veljeni on edelleen katkera lapsuudestamme eikä pääse yli isän käytöksestä meitä kohtaan. Tosin olen nuorempikin ja tyttö, ehkä pääsin helpommalla.

Isä oli alkoholisti ja äkkipikainen, kova ärähtelemään. Remmiäkin saatiin joskus, veljeni varmasti enemmän. Pelko leimasi lapsuutta. Muistan elävästi tilanteen, kun uskalsin ensimmäistä kertaa sanoa isälle vastaan. Olin ehkä kuusi, en muista. Mutta isä ei suuttunutkaan, sen jälkeen minä koin päässeeni isän yläpuolelle niin etten pelännyt enää. Veljet tuskin pääsivät pelosta, he olivat arkoja. Minä olen pitänyt puoleni ja tehnyt mitä tahdoin isän kielloista huolimatta. Jos kysyin että saanko mennä kaverille yöksi, vastaus oli lähes aina EI! Silti menin ja mitään ei tapahtunutkaan.

Minulla on hämäriä muistikuvia, kun paettiin äidin kanssa joskus kotoa yöksi ystävien luoksi. Pitäisikin joskus uskaltaa kysyä äidiltä näistä ajoista, mitä oikeastaan tapahtui. Muistan vain että isä oli silloin humalassa.

Kirjoitukseni poukkoilee, mutta sehän kirjoittamisessa on parasta, että voi kirjoittaa mitä mieleen tulee, enhän ole yhtenäistä romaania tekemässä. Lapsuuden jälkeen ennen teini-ikää oli tasaisempi jakso jolloin isä joi vähemmän ja pääsi äkkipikaisuudestaan eroon. Sitten hän sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ja siitä alkoikin uusi hankala jakso, joka on vaikuttanut enemmän omaan elämääni kuin itse lapsuus. Mielenterveysongelmat alkoholin ohella tuovat niin paljon ongelmia ja surua perheelle. Kerron tästä toisella kertaa.

Toivon telle jaksamista päiväänne, olisin kiitollinen kommenteista. Lähden tosiaan viikoksi matkalle, mutta tietokone lähtee mukaan. Jos en pääse kirjoittamaan, näen puhelimesta kommentit kuitenkin.

Lyyli

Olen sitten onnistunut lihottamaan itseni yli satakiloiseksi naiseksi. Olen ollut aina pulska, mutta parikymppisenä paino alkoi hitaasti lisääntyä. Työuupumus ja siihen liittyvä univaje sekä kaksisuuntainen mielialahäiriö saivat minut hillittömäksi ja välinpitämättömäksi syömisen suhteen.

Myöhemmin mukaan tuli alkoholi. Pakenin arkea oluen ja viinin avulla. En jaksanut ajatella enkä halunnutkaan. En halunnut itkeä. Join vaan. Suurin ongelmani on ollut lapsettomuus, josta olen tiennyt jo viisitoista vuotta. Olen silti pysynyt mieheni kanssa yhdessä, mutta asia on minulle vaikea vieläkin, miehelle ei niinkään. Hän on ihan tyytyväinen elämäämme nykyään. Minä taas ajattelen vähän väliä, että nyt meillä olisi 15-vuotias lapsi, mopon osto olisi edessä ja ammatin valinta ja aikuisuuskin alkaisi häämöttää. Itse olin vasta 18 kun menin naimisiin, pillerit jätin pois jo kuukauden kuluttua häistä. Miten eri tavalla elämä voikaan mennä kun itse olin sen ajatellut. Halusin ison perheen, paljon lapsia ja paljon rakkautta.

Minä en ole tyytyväinen, mutta en voi muuttaa asiaa, en saa lapsia vaikka mitä tekisin. Kiukuttelin ja halusin monta kertaa lähteäkin jatkamaan elämää yksin, vika kun vielä oli miehessä. Tosin jos ei olisi ollut, niin en silti ehkä olisi saanut lapsia. Minulla on PCO, eli munasarjojen monirakkulaoireyhtymä. Se todettiin pari vuotta sitten, mutta kuukautishäiriöitä on ollut aina.

Minä haluaisin saada itseni kuntoon. Minulla on jatkuvia ongelmia terveyteni kanssa ja tunnen itseni kuusikymppiseksi. En halua elää elämääni niin että jätän sen elämättä. Tiedän että monilla on sama ongelma, eihän Suomessakaan muuten olisi niin paljon rantojen miehiä ja muuten syrjäytyneitä.

Minä tiedän miltä tuntuu kun millään ei ole mitään väliä. Siihen on tultava nyt muutos, siksi kirjoitan ajatuksiani ylös. Elämäni on päällisin puolin kunnossa, olen jo aikuistunut monessa asiassa niin etten enää mökötä tai ole koko ajan hukassa, alan tuntemaan itseäni. Olen kuitenkin niin repsahtanut ja kulahtanut, mukavuudenhaluinen muija että jotain on tehtävä.

Jos satut lukemaan juttujani, kommentoi myös rohkeasti. Kuulisin mielellään muidenkin elämästä joilla on samantapaisia asioita elämässään. Olen oppinut siihen ettei omista asioista puhuta, joten en juurikaan keskustele näistä muiden kanssa.

Iloista mieltä teille ihmiset.

Lyyli