Tänään suunnataan siipan kanssa kohti pohjoista ja Norjan puolellakin on tarkoitus piipahtaa. Odotan kovasti oleskelua ja ulkoilua, jospa saisin hengittää täysin vapaasti ilman mitään velvollisuuksia. Kun vaan saisin tänään kaiken välttämättömän tehtyä niin sitten saisi huokaista kun kotiovi sulkeutuu. Lähteminen on aina niin työlästä ja väsyttävää, mutta toivottavasti uurastus palkitaan.

Nyt on painoni pudonnut 3,5 kg josta olen varovaisen onnellinen. Olen ollut 10 päivää ilman alkoholia ja syönyt kevyemmin. Hyvin on mennyt, mutta riski repsahtamiseen on niin suuri, että en vielä uskalla toivoa suuria. Viimeksi olen ollut juomatta kolme viikkoa tammikuussa vuoden vaihteen jälkeen. Päätin silloin lopettaa kokonaan, ehkä. Päätökseni ei ollut varma, olen ollut koko ajan siinä uskossa että opin vielä kohtuukäyttäjäksi. En ole vielä onnistunut.

Nytkään en ole tehnyt päätöstä. Haluaisin voida silloin tällöin ottaa oluen tai kaksi, mutta onko se mahdollista?

Haluaisin kuulla muiden mielipiteitä asiasta josta luin Kodin Kuvalehdestä. Siellä oli mielipide, jonka mukaan terapia jossa revitään kaikki auki lapsuudesta lähtien, saattaa aiheuttaa katkeruutta ja vihaa esimerkiksi omia vanhempia kohtaan. Onko kaikki välttämätöntä puida juurta jaksain läpi ja etsiä syy jokaiseen tunteeseen ja käytökseen joita sinusta löytyy? Vai olisiko parempi keskittyä tulevaisuuteen ja siihen, miten voisi jatkaa elämää mahdollisimman normaalisti? Minä olen ollut aina hyvä unohtamaan ikävät asiat, joskus se suojelee, mutta onko se hyvä asia?

Vanhemmat eivät ole täydellisiä ja ovat olleet itsekin nuoria ja tietämättömiä, eläneet kenties aikana jolloin ei terapiasta tiedettykään ja asioista ei puhuttu. Onko se vanhempien syy miten heidät on kasvatettu? Onko heillä ollut oppaita miten lapsista kasvatetaan järkeviä aikuisia? Onko heidän ollut elannon hankkimisen vuoksi tingittävä jaksamisesta lasten suhteen? Entä jos äiti onkin ollut syvästi masentunut mutta mitä sille 70-luvulla tehtiin? Eikä siihen aikaan lapsettomuuttakaan valittu, vaikka olisi tuntunutkin siltä ettei ole äitiainesta.

Oikeita vastauksia tuskin löytyy, mutta sen olen huomannut, että olen päässyt paremmin eteenpäin elämässäni kun olen puhunut asioistani ammattilaiselle ja myöhemmin avoimemmin muillekin, kun taas veljeni on edelleen katkera lapsuudestamme eikä pääse yli isän käytöksestä meitä kohtaan. Tosin olen nuorempikin ja tyttö, ehkä pääsin helpommalla.

Isä oli alkoholisti ja äkkipikainen, kova ärähtelemään. Remmiäkin saatiin joskus, veljeni varmasti enemmän. Pelko leimasi lapsuutta. Muistan elävästi tilanteen, kun uskalsin ensimmäistä kertaa sanoa isälle vastaan. Olin ehkä kuusi, en muista. Mutta isä ei suuttunutkaan, sen jälkeen minä koin päässeeni isän yläpuolelle niin etten pelännyt enää. Veljet tuskin pääsivät pelosta, he olivat arkoja. Minä olen pitänyt puoleni ja tehnyt mitä tahdoin isän kielloista huolimatta. Jos kysyin että saanko mennä kaverille yöksi, vastaus oli lähes aina EI! Silti menin ja mitään ei tapahtunutkaan.

Minulla on hämäriä muistikuvia, kun paettiin äidin kanssa joskus kotoa yöksi ystävien luoksi. Pitäisikin joskus uskaltaa kysyä äidiltä näistä ajoista, mitä oikeastaan tapahtui. Muistan vain että isä oli silloin humalassa.

Kirjoitukseni poukkoilee, mutta sehän kirjoittamisessa on parasta, että voi kirjoittaa mitä mieleen tulee, enhän ole yhtenäistä romaania tekemässä. Lapsuuden jälkeen ennen teini-ikää oli tasaisempi jakso jolloin isä joi vähemmän ja pääsi äkkipikaisuudestaan eroon. Sitten hän sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ja siitä alkoikin uusi hankala jakso, joka on vaikuttanut enemmän omaan elämääni kuin itse lapsuus. Mielenterveysongelmat alkoholin ohella tuovat niin paljon ongelmia ja surua perheelle. Kerron tästä toisella kertaa.

Toivon telle jaksamista päiväänne, olisin kiitollinen kommenteista. Lähden tosiaan viikoksi matkalle, mutta tietokone lähtee mukaan. Jos en pääse kirjoittamaan, näen puhelimesta kommentit kuitenkin.

Lyyli